Kun plussasin, liityin onnes tietysti vau.fi foorumille ja höpöttelin sielä koko ajan, monesti päiväs piti käydä uudet viestit kattomas. Sitte se porukka siirty faceen, mikä passaa mulle hyvin ku sitä ryhmää oli helpompi käyttää. Aluksi se oli kivaa, sitte meni hermot..

Niinku oon tääläki vuodattanu, tää raskausaika ei oo ollu mulle nautinnollista. Mutta appajee kun erehdyyn sanomaan siitä sielä faceryhmäs. Raskaudesta kuuluu nauttia, vaikka olisi kuinka kipuja. No, aloin tietysti tuntemaan huonoa omaatuntoa, koska en nauti raskaudesta, mikä alkoi ahdistamaan. Viimenen niitti mulle oli, kun sanoin että en tykkääkun maha kasvaa, koska se ahdistaa mua. Enempi fyysisesti ku psyykkisesti, koska hengitys on vaikeaa, maha on tiellä, tuntuu että se räjähtää, mikää asento ei oo hyvä nukkua ja joka paikkaa kolottaa. No, mut tuomittiin sitten paskaksi äidiksi jo etukäteen tämän ajatuksen takia. Mahan kasvu kertoo, että vauva kasvaa normaalisti, ja mahan kasvun myötä muodostetaan suhde laåseen ennen syntymää. Kummasti syntyy terveitä, isoja vauvoja vaikka ei maha kasvakkaa, ja pieniä vauvoja vaikka on jumbomaha, että ei voi mahan perusteella sanoa mitää. Eli oon paska äiti joka ei muodosta suhdettaan lapseensa koska en halua olla valas raskausaikana. Niin, ja oon itsekäs ihminen joka ajattelee vaan ulkonäköään eikä vauvaa ollenkaa koska en tykkää mahan kasvusta.

Nauttikoot ne mahastaan jotka siitä tykkää, mä en tykkää ja en nauti ja piste. Mutta ei se tarkota että musta tulee huono äiti. Tai että en muodostaisi suhdetta vauvaan ennen sen syntymää. Tai etten ajattelisi sen parasta. Juttelen ja laulan mahalle päivittäin, silittelen sitä mennen tullen. En oo koskaa pitäny ittestäni näin hyvää huolta ku ny raskausaikana. Syön vitamiineja, syön terveellisesti (tietysti lipsun välillä mutta se sallittakoon), otan sairaslomaa jos vähänki siltä tuntuu ja lepään oikeasti, käyn hierojalla ettei olisi jumeja, ja kerranki tottelen hierojaa ja teen kotona jumppaa mikä auttaa hartioota pysymään auki. Ja rakastan tätä tulevaa vauvaa yli kaiken jo nyt, ja pelkään koko ajan että tämäkin onni viedään meiltä pois. Joten vaikka en nauti raskaudesta, enkä mahan kasvusta, se ei tarkota etten olisi siitä onnellinen ja tekisi kaikkea sen vauvan eteen. Ja joo, kyllähän tämä ulkonäkö hieman ahdistaa, ku on tullu elämäni ensimmääset jenkkakahvat, mutta koitan luottaa siihen että kaikki lähtee yhtä nopiaa ku on tullukki, joten en jaksa murehtia sitä sen enempää, muutokset on vain kestettävä.

Mutta tämän jälkeen lopetin ryhmässä käymisen kokonaan, oon ny viikon ollu käymättä sielä, ja huomaan jo, miten ahdistus on helpottanu. Luulis, että vertaistuki on paras tuki, mutta odottavien äitien kohdalla se ei päde. Pitäis kuulua siihen yhteen muottiin, jossa koko raskausaika on ihanaa, vatta kasvaa ja siitä nautitaan, sitä kuvataan päivittäin, ja elämää kattotaan ruusunpunaisten lasien läpi. Ei saa olla erimieltä mistään, heti tuomitaan huonoksi äidiksi. 

Sitten se miestely. "Meillä on nämä vaunut, ne on parhaat", "Me kestovaippaillaan koska ollaan niin ekologisia ja halutaan vain parasta vauvalle ja te muut myrkytätte teippivaipoolla vauvat ja luonnon", "nt-ultra takana ja meilläpä onki jo kaikki valmiina ja ostettuna vauvaa varte", "mulla onki näin iso jo, näytän siltä että oon synnyttämäs justiinsa ja viikkoja on vasta 15"  yms. Aina pitää pistää paremmaksi ku joku toinen. Ja oma tapa on se ainut oikia tapa ja muita tapoja ei saisi olla. Jatkuva arvostelu muitten tavoista tai ostoksista. Ja kun ittellä ei oo vielä juuri mitää vauvalle valmiina, ahdistuu vaan entistä enemmän.

Nyt ku oon tosiaan ollu lukematta ryhmää, niin on paljo paree mieli. Jätin itteasias koko facebookin. Olo on kevyempi, ja tulee tehtyä muutaki ku istuttua puhelin kouras koko ajan. Ei tartte verrata ittiään tai elämäänsä kehenkää. Tai muitten elämään. Ei tuu syytöksiä mistää. Saa rauhas tehdä omat päätökset ja valinnat eikä muut arvostele niitä. Oon ny huomannu, miten paljo koko netti vaikuttaa elämään. Ja kuinka paljo helpompaa elämä on ilman somea. Se on totta, että sielä on myös sitä hyvää, mutta paljo on sitä huonoa, mille altistutaan huomaamatta. Kauan mullaki meni, että opin elämään omaa elämää, enkä vertaa sitä muiden elämiin. Aina on joku, jolla asiat on paremmin, mutta mitä sitte? Keskitytään siihen mitä meillä on, eikä siihen mitä muilla on. Me ollaan ainoita, jotka tietää mitä sinne omaan elämään kuuluu, muut voi vaan arvata. Ja me tiedetään, mikä meille on parasta, ei muut. Olkaamme siis omia itsejämme, sanokoot muut mitä sanoo, ja eletään omaa elämäämme.