Tänään se koitti, viimenen työpäivä. Outoa jäädä kotia, ens kerran töihin pitäis mennä 3.8.2016. Varsinainen äitiysloma alkaa 23.9, mutta työsopimus loppui tähän päivään joten saikkuilen mammaloman alkuun. Miten pää kestää?! Kun kahden vapaan aikana tulee jo hulluksi.. No, onneks on kotona hommaa.

Tää raskaus on kummallinen, saa siis mielen tekemää ihan ihme juttuja. Vänkään miehelle joka asiasta vastaan, ihan vaan koska tekee mieli tehdä niin. Nyt tapellaan autosta, kun auton vaihto edes. Tai siis kahden auton periaattees. Itte haluaisin jatkaa Ford linjalla, miehelle ei kelpaa mikää muu ku Toyota. No ei siinä, mutta hän ei suostu ostamaan yli 10t autoa, joten Toyotalla saa 300t km ajetun 10v vanhan auton sillä hintaa, ei kiitos! Tästä aiheesta ollaan jo vuosia väitelty ja tapeltu ja vieläkää ei sitä autoa olla saatu vaihdettua, ja nyt alkais olla pakko.. Saa nähdä kestääkö avioliitto auton vaihdon :D

Remontti täs asunnos ei tunnu edistyvän mihinkää. 3kk ollaan ny täs asuttu, ja sen jälkeen ku apuvoimat lähti nii ollaan kahdes kuukaudes 1 huone saatu osittain tehtyä. -_- turhan hidas tahti mun mielestä, ja jos miehelle siitä sanon niin taas alkaa miehen puolesta aviokriisi. Ei saa huomauttaa tekemättömistä asioista, kyllä ne kerkiää tehdä. Joo, ei täs muuta muutaku vauvan pitäis syntyä 8vk päästä niin ei paljo enää remppaa tehdä vauva-arjen opettelun keskellä! Mutta tuo talipää ei suostu sitä ymmärtämään... Pitää taas vissihi pyytää isi apuun nii alkaa tapahtua. Itte ku ei kaikkea pysty enää mahan takia tekemään.

Viime viikko on ollu suhteellisen raskas mulle. Tutustuin 2,5v sitten muoriin koiralenkillä, joka oli samalta paikkakunnalta kotoosin ku mä. No alettiin jutella ja kävin kahvilla, ja todettiin olevamme sukua. Siitä se ystävyys alkoi, ja loppuviimeen nöhtiin vähintään kerran kahteen viikkoon, ja muorista tuli korvaamaton tuki meille, hän hoiti koiraajos tarvitti, kuunteli ja oli läsnä, ja toi sitä turvaa kun sukulaiset ovat 200km päässä. Hänestä tuli meille molemmille todella rakas,  varamummu toisinsanoen.

Kaks viikkoa sitte kävin muorin kans lääkäris, kun vointi huonontunut 6kk aikana. Annettiin uus aika kahen viikon päähän. Viikko lääkärireissusta muori soitti, että nyt ei voi hyvin. En oikein virkkonut asiaan mitenkään, koska olin kiireinen ja töissä, mutta lupasin tarvittaes viedä ensiapuun. No, seuraavana päivänä muori oli mennyt ensiapuun, ja sain kuulla sen hänen pojaltaan. Käytiin katsomassa muoria, joka oli väsynyt ja kertoi, että nyt kaikki ei oo hyvin. Hänet lähetettäisiin seuraavana päivänä TAYSsiin lisätutkimuksiin, veriarvot pielessä. Perjajtaina koitin soittaa, ei vastannut. Lauantaina sain kuulla muorin omaiselta, että muorilla on todettu akuutti leukemia, rankinta hoitomuotoa muori ei kestä, joten annettiin pari kuukautta elinaikaa. Romahdin, ja itkin vain. Tän viikon keskiviikkona mentiin muoria kattomaan TAYSsiin. Hän oli suhteellisen virkeä, ja hyvin toiveikas, että kyllä tämä tästä. Jaksoi jopa vittuilla sairaanhoitajalle, oli oma ittensä. Torstaina sain viestin, että muorin tila romahtanut, lapset pyydetty paikan päälle. Perjantaina muori siirrettiin takaisin aluesairaalaan, annettii  pari päivää aikaa. 

Olin perjantaina iltavuorossa, ja meninnheti töistä päästyäni muoria katsomaan. Hän oli väsynyt, mutta käski meitä nukkumaan, kyllä hän pärjää. Ei jaksanut enää kävellä. Sairaalasta lähdettyäni romahdin tyystin, itkin vain itkemistäni. Sovittiin miehen kans, että lauantaina mennään heti mun töiden jälkeen kattomaan vielä muoria kun keritään. Mentiin kattomaan, muori ehkä tunnisti meidät, ei enää juuri puhunut. Kävi ptuolilla vessassa, jonka jälkeen sänkyyn päästyään vaipui uneen, mistä ei enää herännyt. Sain illalla viestin, muori oli siirtynyt taivaan isän hellään huomaan.

Koko päivän oon taas itkeny. On niin tyhjä ja turvaton olo, rakastin muoria niinku omaa, koska se on ollut se tuki ja turva täälä kaukana omista sukulaisista, ja periaatteessa sukua, vaikkakin kaukaista. Nyt meillä ei oo ketää täälä. Tai on kaverit, mutta ei ne oo sama asia. Kauan tulee menemään, että pääsen asiasta yli, tai eihän siitä yli pääse, suru vain helpottaa. 

Taas tämä elämän epäreiluus nousee esiin, miksi suht terve, ittestään huoltapitävä lähtee 2viikon sairastamisen jälkeen, ja toiset makaa monisairaina vuosia ja vuosia toisten hoidettavana ja kääneltävänä sairaalassa/vanhainkodissa? Ne, jotka haluavat päästä pois, ei pääse, ja ne, jotka haluavat jatkaa elämää, joutuvat lähtemään. Aina ei mee nallekarkit tasan.

Mutta lepää rauhassa muori, oot aina meidän sydämmes ja suojele meitä ♡

Niin ja rv 31+5, luojan kiitos pian on aika synnyttää!