Noniin, viime kirjotuksesta onki aikaa reipaa 2kk. Aika menny nopiaa ku on muutettu ja koko ajan täs remontin keskellä asutaan, ja työt on vaihtunu. 

Kämppä alkaa pikkuhiliaa muokkautua kodiksi, makuuhuone on rempattu, puuttuu verhot ja taulut ja kehdosta liinavaatteet. Ja nallet. Ja mobile. Olohuone on tapetoitu, samoin alakerran aula. Tuulikaappi ja keittiön yks seinä olis maalia vailla, mutta niillä ei oo kiire. Samoin alakerran vessa menee joskus remppaan. Työhuone saatiin eilen maalattua, sinne vielä listat ja huonekalut. Sitte olis vielä vauvanhuoneen kokoremppa edes. Ja hienosäätöä suihkuun ja saunaan. Ja vähä kaikkialle. Mutta eniten odotan sitä vauvanhuoneen laittoa ♡ sinne tulee muumitapeetti yhdelle seinälle. Muusta en tiedä.

Mutta sitte tähän asiaan. Nyt siis menossa rv 26+3. Ja rakenneultras oli kaikki hyvin, poikalupaus tuli ♡

Mutta...empä oo raskaudesta nauttinu. Kuvittelin aina, että sitte ku tuun raskaaksi nii kaikki on ihanaa ja raskausaika on elämän parasta aikaa niinku kaikkialla hehkutetaan. Kaikki raskaanaolevat ovat onnellisia ja nauttivat raskaudesta. 

No, eipä päde muhun. En nauti raskaudesta yhtää, oon todella onnellinen että oon raskaana, koska se lopputulos on se, mitä odotan ja haluan ja mitä rakastan jo nyt aiva mahdottomasti. Mutta tämä itte raskaus.. ei oo mun juttu ei. Muutamalle on jopa sanonu vihaavani olla raskaana. Viha on ehkä turhan vahva sana, mutta en tykkää tästä ollenkaa. Ja poden siitä huonoa omaatuntoa, mikä ahdistaa ja alkaa masentaa. Kaikki muut nauttii, miksi minä en? Oon koittanu puhua asiasta meidän vauvaryhmäs, mutta sieläki tuntuu tulevan täystyrmäys vastaukseksi. Tottakai raskaudesta pitää nauttia, sanotaan.

Miksi nauttisin? Alkuraskauden oli pahoinvointia, kipuja, vuotoja, jatkuva pelko onko kaikki hyvin. Toisen kolmanneksen oli kipuja, edelleen murhetta. Ja nyt muutama viikko sitten alko supistukset. Niitten takia oon ny toista viikkoa sairaslomalla, ja lääkäri kirjotti vielä 2viikkoa lisää. Katotaan meenkökää töihin enää ennen äitiyslomaa. Joka paikkaa särkee, ja kivut vaan pahenee. Selkä ja jalat on muutenki huonot, ja ne vaan korostuu nyt raskaana ollessa. Selkä ei anna tehdä mitää, ja välillä joka askel sattuu ottaa niin lujaa että tekisi mieli itkeä. Lonkka on harvase ilta tulessa. Ja issias vaivaa. Vatsan kasvukivut, kylkiä kiristää, nivusiin sattuu. Supistukset tulee sarjassa, varottamatta, teet jotain tai et. Ja alamahan polttelut jos oot tehny jotaki vähäki raskaampaa. Lenkkeillä ei voi, koska alkaa sattua liikaa jalkoohin, ja kävelyvauhti pitää olla etananvauhtia ettei supista. Ja turvotukset kun lämpötila nousee lähellekkää 20 saati yli... Muutenki käsiä ja jalkoja turvottaa nii nyt kahta kauhiammin.

Ja maha. En ymmärrä kuka tykkää raskausmahasta. Joo, onhan se söpö, mutta kun on aina ollut pieni, niin en vaan tykkää kun maha kasvaa ja siihen ei voi vaikuttaa. Mitkää vaatteet ei näytä/tunnu hyvältä päällä. Ihoa kiristää, ja jos syöt vähäki enemmän nii tuntuu että kylkiluut ratkeaa. Ja et voi kyykkiä, koska sattuu mahaan ja henkeä alkaa ahdistaa. Ja muutenki henkeä ahdistaa helpommin. Maha on joka paikas tiellä. Nukkuminen sattuu, eikä mahan takia löydy asentoa missä olis hyvä nukkua. Vartalotyyny on käytös, ja se hieman helpottaa asennon ettimistä. 

Ainoat hetket, kun oon nauttinu raskaudesta on ne, kun illalla menee sänkyyn, ja sen hetken mitä pystyy selällään olemaan, niin tuntee ja näkee pojan liikkeet ♡ Ja silloin nautin, kun mies lepertelee hölmönä mahalle. Harmi ku nuo hetket kestää sen 5min maksimissaan, niin negatiiviset tunteet vie voiton.

Pelkään, että mut tuomitaa  huonoksi äidiksi, kun en kerta osaa nauttia enkä nauti raskaudesta enkä valehtele jos joku kysyy miten on menny. Oon saanu paljo hämmennystä aikaan, kun on kysytty miten raskaus menee onko ihanaa ja oon rehellisesti vastannu että ei oo mun juttu en tykkää yhtää. Niinku ei saisi sitä sanoa, kaikki odottaa vastausta että kaikki on hyvin rakastan tätä. Enemmän pitäisi puhua siitä, että aina ei kaikki mee niinku oppikirjois, kaikkia vaan ei oo tehty raskaana olemiseen. Pelkään myös, että nämä mun negatiiviset ajatukset ja pelot vaikuttaa vauvaan. Ja meidän suhteeseen. Ja mun jaksamiseen kun vauva syntyy. Enkä tiedä mihnä näistä asioista vois keskustella, varmaan pitääs neuvolas ottaa puheeksi, mutta jotenki tää on vaan nii vaikia aihe ottaa esille. Miehelle itken sitte pahaa oloa harvase ilta. 

Mutta joo, ei kai auta ku mennä maate ja toivoa, että huomenna olis taas vähä paree päivä. Onneks poitsu potkii. ♡ Ja joka päivä ollaan lähempänä synnytystä, en malta odottaa että saan pojan maailmaan, mun puolesta saa tulla vaikka etuajas, kunhan ei liian ajoos tuu. Sellanen fiilis on, että poika syntyys jo lokakuun alus, mutta mun tuurilla mennään varmasti sinne marraskuun puoleen väliin. Katsotaan, aika näyttää.