Eletään vuotta 2013. Vauvakuumetta ollut jo usiamman vuoden, ja puhetta välillä ollut. Söin silti pillereitä. Heinäkuus alkoi tulla viikon välein menkat, joten päätin lopettaa pillerit. Sanoin miehelle että jos ei lapsia halua niin kaivaa kumit esiin. Niitä ei näkyny.

Tuli elokuu, syyskuu, lokakuu, joka kuukausi menkat. Sitten tuli marraskuu. Vähä huonoa oloa, tissit kipiät, mielialat vaihteli. Menkat oli myöhäs päivän, kaks, aattelin että joskos nyt. Eihän täs ny loppuviimeen kauaa mennykkää. Viidentenä päivänä menkoista tein positiivisen testin. En ollu uskoa silmiäni. En uskaltanu vielä miehelle puhua mitää, halusin tehdä päivällä vielä toisen testin. No, tulin koulusta ja tein toisen positiivisen testin. Ei auttanu ku uskoa silmiä. Vein testit miehelle ja tokaasin että raskaana ollaan. Mies ensi veti hiljaseks, mutta innostu suuresti ku sisäisti asian. Iloa ei kauaa kestäny, ku alkoi kauheat krampit alamahas. Mentiin ensiapuun, missä ooteltiin 3h, ja lääkäri vaan totes että et oo edes kipiä että mitä teet täälä. Raskaus kuitenkin varmistettiin vielä ensiavun testillä. Mentiin kotiin ja alettiin haaveilemaan tulevaisuudesta.

Viikot meni eteenpäin ja vatsakivut jatkui. Varasin aikaa lääkärille, joka vakuutteli että ei oo mun vika sitten jos raskaus menee kesken ennen 12 raskausviikkoa. Ei auttanu oloa yhtää. Käytiin ekas neuvolas 8 viikolla, jossa kerroin taas vatsakivuista. Pyysin ultraa. Kuulemma kivut normaaleja, ja ultraa ei saatavilla ennenkuin viikolla 12. No jäätiin sitte ootteleen sitä aikaa Jyväskylään. Kerrottiin vanhemmille että heistä tulee isovanhempia, olihan viikkoja jo 10 ja joulu. Muille emme raskaudesta juuri puhuneet, mä muutamalle ystävälle. Jotenkin pelotti ne kivut, ja aateltiin oottaa sinne turvalliselle puolellem askautta.

Tuli 30.12.2013, ja me ajettiin pohjammaalta unettoman yön jälkeen Jyväskylään ekaan ultraan. Jännitti homona. Kaikesta tulisi totta. Saataisiin uutena vuotena kertoa kaikille kun tulee 12 viikkoa täyteen. Menin makaamaan petille, ja täti laitto geeliä vatsalle. Se laitto ultrakapulan siihen, ja alkoi ettiä kohtua. Se löytyi, ja huomasin heti että vauva on liian pieni viikkoihin nähden. Kätilö ilmoitti että kyllä täälä sikiö on, mutta ei sydämen sykettä. Sikiö on 8viikkosen kokonen. Koko maailma romahti.

En  voinu tehdä muuta ku itkeä. Mielen täytti viha, katkeruus, epätoivo. Miksi juuri meille? Miksi mua ei otettu tosissaan ku pelkäsin kipujen takia? Miksi? Miksi muut onnistuu mutta mä en? Mies oli yhtä musertunu. Lääkäri ehdotti, että mentäisiin kotia ja tultaisiin huomenna lääkkeelliseen tyhjennykseen. En suostunut siihen, halusin kuolleen vauvan pois sisältäni heti. Olin kantanut sitä jo 4 viikkoa onnellisena luullen, että kaikki on hyvin. Sain paikan osastolta.

Matkalla osastolle soitin äitille, itkin hysteerisenä että vauva on kuollu. Jo kuukausi sitte. Mies soitti vanhemmilleen. Soitin ystävilleni. Osastolla en voinu tehdä muuta ku itkeä. Mies yritti olla vahva ja haki lehtiä ja karkkia meille. Sain lääkkeet, jokka käynnisti synnytyksen. Olin todella kipeä, itkin vaan surusta, vihasta ja kivusta. Se oli elämäni kauhein yö. Iltavuoron kätilö kävi välillä kyselemässä että oliko mulla muka koko ajan raskausoireita vaikka sikiö oli kuollu, ja joko vuoto on alkanut. Ei myötätuntoa tai sympatiaa. Viereisellä pedillä huusi lapsi, mikä vaan lisäsi pahaa oloa. Yövuoron hoitaja oli ihana, oli ensimmäinen joka kysyi miten itte voin, henkisesti, ei fyysisesti. Kyseli oliko lapsi yritetty ja muuta. Kertoi miten jatkossa kannattaa tehdä. Yön aikana se meidän vauva sitten syntyi...

Aamuvuorossa menin uuteen ultraan, katsottiin onko kohtu tyhjentyny. Lääkäri antoi 2päivää sairaslomaa. Pyysin viikkoa, kerroin että olen asiakaspalvelutyössä ja en pysty mennä töihin. Lääkäri vaan kattoi päälle ja tokaasi että et sä enää kipiä oo ylihuomenna, vuotoa vaan on. Ei estä työntekoa. Kysyin että mites henkinen puoli, totes että tekee hyvää mennä ihmisten ilmoille. Lähetti kotia. Oli muuten paskin uusvuos ikinä.

Ajettiin sitte takas pohjammaalle, itkin koko matkan. Haettiin sieltä lääkäriltä viikko lisää sairaslomaa. Hän ymmärsi, sanoi että ei kotiin kannata jäädä mutta liian aikaasin ei kannata töihin palata. Anoppilaan päästyä makasin vaan sohvalla ja itkin. En ole koskaan nähny appivanhempia niin surullisena. He itkivät ja pahoittelivat. Äiti oli surun murtama. Se viikko meni aika lailla surusumus, en muista juuri mitää. Onnin kasvattivanhemmasta oli paljon apua, hänen kans itkettiin monet puhelut yhdessä.

Aloin syyttää itteäni, mitä tein väärin, miks näin kävi. Näin vaan raskaana olevia joka puolella ja itkin. Syytin paikallista terveydenhuoltoa, kun mua ei otettu tosissaan. Mutta olin liian väsyny tekemään valitusta. Toki peruuttaessani seuraavaa neuvola-aikaa sain kuulla, että olin jo 5. joka peruutti ajan keskenmenon vuoksi, joten joku epidemia täälä liikkui. Se edes vähä helpotti oloa. 3 viikkoa keskenmenon jälkeen sain vielä kohtutulehduksen. Siitäkin selvittiin antibiootilla. Kohtu ultrattiin ja se näytti kuulemma hyvältä ja terveeltä. Saatiin lupa alkaa yrittään uutta raskautta.

Ja sitänyt on yritetty pian 14kk. Alkaa toivo mennä, kaikki ympärillä lisääntyy parin kuukauden tuttavuuksien kans, yhden illan juttujen kans, sellaisiin oloihin mihin vauva ei sovi ollenkaan syntyy vauva. Mutta ei meille, joilla olisi kaikki sille antaa, ja jonne se olisi tervetulleempi kuin mikään muu. Mutta ei. Kai meidät on lapsettomiksi tarkoitettu. Kaikkia vaan ei ole luotu vanhemmiksi. Tekee pahaa katsella ympärille, ja tunnen katkeruutta vaikka ei saisi. En vaan voi sille mitää. Elämä ei oo reilua.

Edelleen puhuminen keskenmenosta sattuu. Ja viha roihahtaa. Miksi me. Miksi muut saa. Miksi.