Koiran eroahdistus. Se yleistyvä sairaus. Koira otetaan, jätetään heti yksin koko päiväksi tai ollaan sen kans ekat viikot jatkuvasti ja sitte jätetään suoraa yksin työpäiväksi. Ihmetellaan miks koira huutaa perään ja tuhoaa, syytetään koiraa ja sen kasvattajaa, huonon koiran myynyt, myydään koira samalla hinnalla eteenpäin. Ei ajatella mistä johtuu tai ei jakseta nähdä vaivaa sen korjaamiseksi. Helpommalla pääsee kun hankkiudutaan koirasta eroon ja otetaan uus, kiltti tilalle.

Meillä koiran ottaminen oli parin vuoden harkinnan tulos. Oikeaa koiraa ettittiin kauan. Sitte se yks kaunis elokuun ilta vuonna 2012 se löytyi apulasta, kävin pentua kattomas samalla viikolla ja sitte alkoi raastava odotus että saadaan koira kotiin. Nimestä tuli väittelyä, Onni vai Marski. Tuli Onni alias Onski. Tavaroita haalittiin kasaan, omia vanhojen koirien välineitä ja uusia. Kuljetusboksi, peitto, hihna, kaulapanta, shampoo, ruokaa... Ja niin saapui syyskuun viimeinen viikonloppu ja haettiin Onni kotiin.

Tai ensi mentiin mun vanhemmille. Sitte miehen vanhemmille. Lopuksi kotiin. Eka viikko oltiin koiran kans pitkälti kotosalla, pari kertaa jäi muutamaksi tunniksi yksin. Onni vinkui. 

Sitten alkoi mulla koulu ja miehellä työt, ja koira jäi heti moneksi tunniksi yksin, yleensä vähintään 4 tunniksi. Mä jätin koiran aamulla yksin, ja mies tuli kotiin päivällä, koiran ulvonta kuului alakertaan (asuttiin kerrostalon toises kerrokses) ja kusta ja paskaa oli joka paikka täynnä. Aluksi koira sai jäädä koko asuntoon, mutta sitten siivojen minimoimiseksi jätettiin vain eteisaulaan se. Vesi ja ruokakuppi sinne, makuupaikka, leluja, luita, sanomalehtiä ja valot päälle. Kotiin tullessa paikka oli yleensä vuorattu kusella ja paskalla ja koira ulvoi viimeistä päivää. Meni tunti siivotessa.

Itte en tätä nähnyt, koska mies tuli aina ensimmäisenä kotiin, mä jätin ulvovan koiran. Mies alkoi olla loppu, halusi antaa koiran pois. Mä en tähän suostunut, koira on mulle yhtä tärkeä kuin lapsi, et sä lapsestakaa voi luopua jos se kiukuttelee. Luin netistä eroahdistuksesta ja keinoista lievittää sitä. En suostunu antamaan periksi. Koitettiin radiota, tvtä, DAPP hauhdutinta, DAPP pantaa, erilaista tilaa (keittiö, olohuone, makuuhuone, söi kaikki irtotavarat ja repi verhot ja söi henkilökohtaiset tavarat ja kusi sängylle yms), häkkiä (loppui sotku mutta huuto oli kahta kauheampaa, ja lopuksi oppi tulemaan häkistä pihalle, jouduttiin laittamaan häkki munalukolla kiinni) ja oikeastaan ihan kaikkea. Meillä on syötynä monen sadan euron edestä tavaraa, esim. aurinkolasit, lennokkeja, kirjoja, harjoja, kukkia, laukkuja, kenkiä... Kävi meillä koirakouluttajakin joka totes, ettei oo ikää nähny yhtä pahasta eroahdistuksesta kärsivää koiraa. Keino kouluttaa se pois oli se, että koira ei missään vaiheessa oo yksin.

No, saatiin ihana naapuri apuun, joka hoiti koiraa jos oltiin poissa ja hän oli kotona. Ja mä kotona ollessani jätin koiran yksin ja menin rappukäytävään minuutiksi kerralla. Paiskoin ovea että Onni tottuis siihen ääneen. Lopulta saatiin asiat niin, että koira ei enää huutanut koko  aikaa yksin ollessaan, ja tuhot oli jo aika lailla tuhottu. Alkoi näyttää paremmalta. Sitten naapurit rupes valittamaan urakalla, ja muutettiin rivitaloon. 

Tästä muutoksestahan koira ei tykännyt. Kaikki alkoi taas alusta. Miehen kans alettiin olla todella uupuneita, mies halus antaa koiran pois, tappaa koiran, mitä tahansa että se olis loppunu se tuhoaminen. Mä en suostunu antamaan periksi. Koiralta leikattiin pallit heti ku se vuoden täytti, ja koira meinas kuolla siihen. Saatiin se pelastettua, mutta ei auttanut. Haettiin eroahdistuslääkitys koiralle, ei auttanut. Koira vietti pätkiä vanhemmillani, että saatiin välillä levätä. Ne viikot teki hyvää, ja saatiin taas voimaa selvitä eteenpäin.

Marraskuus 2013 aateltiin ottaa toinen koira, joskos se auttais. Kasvattajalta kuultiin, että Onnin veljestä oltiin luopumassa, ja otettiin se meille. Ensimmäiset kaks viikkoa meni ku taivaas, en muistanu aikaa koska olisin tullu niin rauhallisin mielin kotiin, ja vastassa ei ollu tuhoja. Sitten... Toivo ahdistui. Meillä syötiin sohva, ruokapöydän tuolit. Laitettiin pojat kylppäriin. Syötiin listat seinästä ja saunasta lamppu. Laitettiin toinen häkkiin ja toinen vapaaksi, he yhteistuumin vapauttivat toisen häkistä ja tuhosivat lopunkin kylppärin. Sitte loppui voimat.

Soitto äitille, joka haki Toivon 200km päästä heille hätäsijotukseen. Onni jäi meilke. Kaikki alkoi pikkuhiljaa parantua.. Tuhoja alkoi olla vähemmän, kusta toki edelleen monessa kohtaa. Kevät meni miten meni, koko ajan paremmin. Toivo kotiutui vanhemmilleni, ja sai sieltä parhaan mahdollisen kodin. 

Onnin kans vietettiin kesä vanhemmillani Toivon luona, ja palattuamme takaisin kotiin Onni oli kuin toinen koira.

Nyt, Onni on 2,5vuotias, ja meillä on melkein puoli vuotta tuhotonta elämää takana. Silloin tällöin on kusi lattialla, mutta uskon sen johtuvan siitä, ettei Onni jaksa pidätellä. Toki verhot pitää jättää sepposen selälleen ettei niitä revitä alas, ja roskiskaappi pitää laittaa lukkoon ettei roskis oo pitkin kämppää levitettynä. Ja makkarin ovi kiinni. Kukkia ei saataville. Mitään syötävää tai järsittävää ei saataville. Sitten menee hyvin. Työ ja kärsivällisyys palkittiin, ja nyt mieskin voi hymyillen sanoa että meillä on koira. :)

Älkää ihmiset luopuko toivoata. Nähkää vaivaa koiran kouluttamiseen, ottakaa asioista selvää. Koira ei oo lelu, sitä ei oteta hetken mielijohteesta ja anneta pois jos se ei miellytä. Tai ainakaa niin ei kuuluisi olla. Lapsia hommataan hetken mielijohteesta, mutta ei niistä luovuta. Joten miksi luopuisit koirasta? Koira on perheenjäsen, tai ainaki kuuluisi olla. Voimia kaikille saman asian kanssa kamppaileville, kärsivällisyys palkitaan!