Noin viikko sitte aloin juomaan vadelmanlehtiteetä siinä toivossa, että se auttaisi synnytystä kun sen aika on. Ostin luontaistuotekaupasta teetä, ja yllättvän hyvää se on. Juon teetä nyt 2-3 kupillista päiväs, katsotaan onko apua h-hetkellä... Vadelmanlehtiteestä oli aika vaikea löytää mitää tietoa, mutta blogeista ja bebesin sivuilta onneksi löytyi jotain. Tässä bebesin sivuilta:

"Viimeisten raskauskuukausien aikana nautittu vadelmanlehtitee vahvistaa kohtulihasta ja saattaa tehostaa supistuksia. Se ei saa synnytystä käynnistymään, mutta saattaa vahvistaa jo olemassa olevia supistuksia ja näin nopeuttaa synnytystä. Eräs ystäväni nautti vadelmanlehtiteetä säännöllisesti loppuraskauden aikana ja hänellä oli todella nopea ja tehokas synnytys. "

Eipä siitä haittaakaa oo nauttoa sitä :)

Viikko sitte sain viimein alootettua remontoimaan vauvan huonetta. Tapetit on nyt revittynä ja pohjat hiottu ja kitattu ja tänään sain katon maalattua. Illasta vielä pohjamaali ja huomenna sais sitte maalata :) se, millaiseksi seinät tulee, oli vaikea päätös. Kauan oltiin sitä mieltä että muumitapetti ehdottomasti. No, värivaihtoehtoina oli sininen tai beige. Ei kumpikaa innostanu. Joten löydettiin ratkaisu; seinistä tulee vihreät (sopii tulevaisuudes myös tytölle) ja tilasin muumitarrapaketin mitä sitten laitetaan seinille. :) Ja jos saan projektorin niin ehkä myös maalaan muumia seinille! Muumi on meillä must, toivotaan että poitsuki siitä sitte tykkäis :D 

Oma olo on alkanu olemaan parempi, paljo teki se, kun jäin kotia. Supistuksia tulee päivittäin, mutta ne on kivuttomia. Välillä mahaa särkee enempi, mutta ilmeisesti se on suolistoperäistä. Neuvolas maanantaina kaikki oli ok, sf-mitta ei ollut kasvanut kuin 1cm, jotn ilmeisesti vauva on lähteny jo laskeutumaan. Toivotaan parasta, ettei ainakaan yli menisi! Ensviikolla onki sitte pelkopoliaika Jyväskylään, ja sielä kurkataan onko vauvalla kaikki hyvin. Ihanaa ♡ Pääsee myös puhumaan paremmin näistä peloista, ja toivon että se sitte auttais.

Täälä on sadepäivä, joten ajattelin maalin kuivumista ootelles kattella netflixiä ja kutoa babyn peittoa :)

Tää raskaus on kummallinen, saa siis mielen tekemää ihan ihme juttuja. Vänkään miehelle joka asiasta vastaan, ihan vaan koska tekee mieli tehdä niin. Nyt tapellaan autosta, kun auton vaihto edes. Tai siis kahden auton periaattees. Itte haluaisin jatkaa Ford linjalla, miehelle ei kelpaa mikää muu ku Toyota. No ei siinä, mutta hän ei suostu ostamaan yli 10t autoa, joten Toyotalla saa 300t km ajetun 10v vanhan auton sillä hintaa, ei kiitos! Tästä aiheesta ollaan jo vuosia väitelty ja tapeltu ja vieläkää ei sitä autoa olla saatu vaihdettua, ja nyt alkais olla pakko.. Saa nähdä kestääkö avioliitto auton vaihdon :D

Remontti täs asunnos ei tunnu edistyvän mihinkää. 3kk ollaan ny täs asuttu, ja sen jälkeen ku apuvoimat lähti nii ollaan kahdes kuukaudes 1 huone saatu osittain tehtyä. -_- turhan hidas tahti mun mielestä, ja jos miehelle siitä sanon niin taas alkaa miehen puolesta aviokriisi. Ei saa huomauttaa tekemättömistä asioista, kyllä ne kerkiää tehdä. Joo, ei täs muuta muutaku vauvan pitäis syntyä 8vk päästä niin ei paljo enää remppaa tehdä vauva-arjen opettelun keskellä! Mutta tuo talipää ei suostu sitä ymmärtämään... Pitää taas vissihi pyytää isi apuun nii alkaa tapahtua. Itte ku ei kaikkea pysty enää mahan takia tekemään.

Viime viikko on ollu suhteellisen raskas mulle. Tutustuin 2,5v sitten muoriin koiralenkillä, joka oli samalta paikkakunnalta kotoosin ku mä. No alettiin jutella ja kävin kahvilla, ja todettiin olevamme sukua. Siitä se ystävyys alkoi, ja loppuviimeen nöhtiin vähintään kerran kahteen viikkoon, ja muorista tuli korvaamaton tuki meille, hän hoiti koiraajos tarvitti, kuunteli ja oli läsnä, ja toi sitä turvaa kun sukulaiset ovat 200km päässä. Hänestä tuli meille molemmille todella rakas,  varamummu toisinsanoen.

Kaks viikkoa sitte kävin muorin kans lääkäris, kun vointi huonontunut 6kk aikana. Annettiin uus aika kahen viikon päähän. Viikko lääkärireissusta muori soitti, että nyt ei voi hyvin. En oikein virkkonut asiaan mitenkään, koska olin kiireinen ja töissä, mutta lupasin tarvittaes viedä ensiapuun. No, seuraavana päivänä muori oli mennyt ensiapuun, ja sain kuulla sen hänen pojaltaan. Käytiin katsomassa muoria, joka oli väsynyt ja kertoi, että nyt kaikki ei oo hyvin. Hänet lähetettäisiin seuraavana päivänä TAYSsiin lisätutkimuksiin, veriarvot pielessä. Perjajtaina koitin soittaa, ei vastannut. Lauantaina sain kuulla muorin omaiselta, että muorilla on todettu akuutti leukemia, rankinta hoitomuotoa muori ei kestä, joten annettiin pari kuukautta elinaikaa. Romahdin, ja itkin vain. Tän viikon keskiviikkona mentiin muoria kattomaan TAYSsiin. Hän oli suhteellisen virkeä, ja hyvin toiveikas, että kyllä tämä tästä. Jaksoi jopa vittuilla sairaanhoitajalle, oli oma ittensä. Torstaina sain viestin, että muorin tila romahtanut, lapset pyydetty paikan päälle. Perjantaina muori siirrettiin takaisin aluesairaalaan, annettii  pari päivää aikaa. 

Olin perjantaina iltavuorossa, ja meninnheti töistä päästyäni muoria katsomaan. Hän oli väsynyt, mutta käski meitä nukkumaan, kyllä hän pärjää. Ei jaksanut enää kävellä. Sairaalasta lähdettyäni romahdin tyystin, itkin vain itkemistäni. Sovittiin miehen kans, että lauantaina mennään heti mun töiden jälkeen kattomaan vielä muoria kun keritään. Mentiin kattomaan, muori ehkä tunnisti meidät, ei enää juuri puhunut. Kävi ptuolilla vessassa, jonka jälkeen sänkyyn päästyään vaipui uneen, mistä ei enää herännyt. Sain illalla viestin, muori oli siirtynyt taivaan isän hellään huomaan.

Koko päivän oon taas itkeny. On niin tyhjä ja turvaton olo, rakastin muoria niinku omaa, koska se on ollut se tuki ja turva täälä kaukana omista sukulaisista, ja periaatteessa sukua, vaikkakin kaukaista. Nyt meillä ei oo ketää täälä. Tai on kaverit, mutta ei ne oo sama asia. Kauan tulee menemään, että pääsen asiasta yli, tai eihän siitä yli pääse, suru vain helpottaa. 

Taas tämä elämän epäreiluus nousee esiin, miksi suht terve, ittestään huoltapitävä lähtee 2viikon sairastamisen jälkeen, ja toiset makaa monisairaina vuosia ja vuosia toisten hoidettavana ja kääneltävänä sairaalassa/vanhainkodissa? Ne, jotka haluavat päästä pois, ei pääse, ja ne, jotka haluavat jatkaa elämää, joutuvat lähtemään. Aina ei mee nallekarkit tasan.

Mutta lepää rauhassa muori, oot aina meidän sydämmes ja suojele meitä ♡

Niin ja rv 31+5, luojan kiitos pian on aika synnyttää!

Niinku oon tääläki vuodattanu, tää raskausaika ei oo ollu mulle nautinnollista. Mutta appajee kun erehdyyn sanomaan siitä sielä faceryhmäs. Raskaudesta kuuluu nauttia, vaikka olisi kuinka kipuja. No, aloin tietysti tuntemaan huonoa omaatuntoa, koska en nauti raskaudesta, mikä alkoi ahdistamaan. Viimenen niitti mulle oli, kun sanoin että en tykkääkun maha kasvaa, koska se ahdistaa mua. Enempi fyysisesti ku psyykkisesti, koska hengitys on vaikeaa, maha on tiellä, tuntuu että se räjähtää, mikää asento ei oo hyvä nukkua ja joka paikkaa kolottaa. No, mut tuomittiin sitten paskaksi äidiksi jo etukäteen tämän ajatuksen takia. Mahan kasvu kertoo, että vauva kasvaa normaalisti, ja mahan kasvun myötä muodostetaan suhde laåseen ennen syntymää. Kummasti syntyy terveitä, isoja vauvoja vaikka ei maha kasvakkaa, ja pieniä vauvoja vaikka on jumbomaha, että ei voi mahan perusteella sanoa mitää. Eli oon paska äiti joka ei muodosta suhdettaan lapseensa koska en halua olla valas raskausaikana. Niin, ja oon itsekäs ihminen joka ajattelee vaan ulkonäköään eikä vauvaa ollenkaa koska en tykkää mahan kasvusta.

Nauttikoot ne mahastaan jotka siitä tykkää, mä en tykkää ja en nauti ja piste. Mutta ei se tarkota että musta tulee huono äiti. Tai että en muodostaisi suhdetta vauvaan ennen sen syntymää. Tai etten ajattelisi sen parasta. Juttelen ja laulan mahalle päivittäin, silittelen sitä mennen tullen. En oo koskaa pitäny ittestäni näin hyvää huolta ku ny raskausaikana. Syön vitamiineja, syön terveellisesti (tietysti lipsun välillä mutta se sallittakoon), otan sairaslomaa jos vähänki siltä tuntuu ja lepään oikeasti, käyn hierojalla ettei olisi jumeja, ja kerranki tottelen hierojaa ja teen kotona jumppaa mikä auttaa hartioota pysymään auki. Ja rakastan tätä tulevaa vauvaa yli kaiken jo nyt, ja pelkään koko ajan että tämäkin onni viedään meiltä pois. Joten vaikka en nauti raskaudesta, enkä mahan kasvusta, se ei tarkota etten olisi siitä onnellinen ja tekisi kaikkea sen vauvan eteen. Ja joo, kyllähän tämä ulkonäkö hieman ahdistaa, ku on tullu elämäni ensimmääset jenkkakahvat, mutta koitan luottaa siihen että kaikki lähtee yhtä nopiaa ku on tullukki, joten en jaksa murehtia sitä sen enempää, muutokset on vain kestettävä.

Mutta tämän jälkeen lopetin ryhmässä käymisen kokonaan, oon ny viikon ollu käymättä sielä, ja huomaan jo, miten ahdistus on helpottanu. Luulis, että vertaistuki on paras tuki, mutta odottavien äitien kohdalla se ei päde. Pitäis kuulua siihen yhteen muottiin, jossa koko raskausaika on ihanaa, vatta kasvaa ja siitä nautitaan, sitä kuvataan päivittäin, ja elämää kattotaan ruusunpunaisten lasien läpi. Ei saa olla erimieltä mistään, heti tuomitaan huonoksi äidiksi. 

Sitten se miestely. "Meillä on nämä vaunut, ne on parhaat", "Me kestovaippaillaan koska ollaan niin ekologisia ja halutaan vain parasta vauvalle ja te muut myrkytätte teippivaipoolla vauvat ja luonnon", "nt-ultra takana ja meilläpä onki jo kaikki valmiina ja ostettuna vauvaa varte", "mulla onki näin iso jo, näytän siltä että oon synnyttämäs justiinsa ja viikkoja on vasta 15"  yms. Aina pitää pistää paremmaksi ku joku toinen. Ja oma tapa on se ainut oikia tapa ja muita tapoja ei saisi olla. Jatkuva arvostelu muitten tavoista tai ostoksista. Ja kun ittellä ei oo vielä juuri mitää vauvalle valmiina, ahdistuu vaan entistä enemmän.

Nyt ku oon tosiaan ollu lukematta ryhmää, niin on paljo paree mieli. Jätin itteasias koko facebookin. Olo on kevyempi, ja tulee tehtyä muutaki ku istuttua puhelin kouras koko ajan. Ei tartte verrata ittiään tai elämäänsä kehenkää. Tai muitten elämään. Ei tuu syytöksiä mistää. Saa rauhas tehdä omat päätökset ja valinnat eikä muut arvostele niitä. Oon ny huomannu, miten paljo koko netti vaikuttaa elämään. Ja kuinka paljo helpompaa elämä on ilman somea. Se on totta, että sielä on myös sitä hyvää, mutta paljo on sitä huonoa, mille altistutaan huomaamatta. Kauan mullaki meni, että opin elämään omaa elämää, enkä vertaa sitä muiden elämiin. Aina on joku, jolla asiat on paremmin, mutta mitä sitte? Keskitytään siihen mitä meillä on, eikä siihen mitä muilla on. Me ollaan ainoita, jotka tietää mitä sinne omaan elämään kuuluu, muut voi vaan arvata. Ja me tiedetään, mikä meille on parasta, ei muut. Olkaamme siis omia itsejämme, sanokoot muut mitä sanoo, ja eletään omaa elämäämme.  

Kämppä alkaa pikkuhiliaa muokkautua kodiksi, makuuhuone on rempattu, puuttuu verhot ja taulut ja kehdosta liinavaatteet. Ja nallet. Ja mobile. Olohuone on tapetoitu, samoin alakerran aula. Tuulikaappi ja keittiön yks seinä olis maalia vailla, mutta niillä ei oo kiire. Samoin alakerran vessa menee joskus remppaan. Työhuone saatiin eilen maalattua, sinne vielä listat ja huonekalut. Sitte olis vielä vauvanhuoneen kokoremppa edes. Ja hienosäätöä suihkuun ja saunaan. Ja vähä kaikkialle. Mutta eniten odotan sitä vauvanhuoneen laittoa ♡ sinne tulee muumitapeetti yhdelle seinälle. Muusta en tiedä.

Mutta sitte tähän asiaan. Nyt siis menossa rv 26+3. Ja rakenneultras oli kaikki hyvin, poikalupaus tuli ♡

Mutta...empä oo raskaudesta nauttinu. Kuvittelin aina, että sitte ku tuun raskaaksi nii kaikki on ihanaa ja raskausaika on elämän parasta aikaa niinku kaikkialla hehkutetaan. Kaikki raskaanaolevat ovat onnellisia ja nauttivat raskaudesta. 

No, eipä päde muhun. En nauti raskaudesta yhtää, oon todella onnellinen että oon raskaana, koska se lopputulos on se, mitä odotan ja haluan ja mitä rakastan jo nyt aiva mahdottomasti. Mutta tämä itte raskaus.. ei oo mun juttu ei. Muutamalle on jopa sanonu vihaavani olla raskaana. Viha on ehkä turhan vahva sana, mutta en tykkää tästä ollenkaa. Ja poden siitä huonoa omaatuntoa, mikä ahdistaa ja alkaa masentaa. Kaikki muut nauttii, miksi minä en? Oon koittanu puhua asiasta meidän vauvaryhmäs, mutta sieläki tuntuu tulevan täystyrmäys vastaukseksi. Tottakai raskaudesta pitää nauttia, sanotaan.

Miksi nauttisin? Alkuraskauden oli pahoinvointia, kipuja, vuotoja, jatkuva pelko onko kaikki hyvin. Toisen kolmanneksen oli kipuja, edelleen murhetta. Ja nyt muutama viikko sitten alko supistukset. Niitten takia oon ny toista viikkoa sairaslomalla, ja lääkäri kirjotti vielä 2viikkoa lisää. Katotaan meenkökää töihin enää ennen äitiyslomaa. Joka paikkaa särkee, ja kivut vaan pahenee. Selkä ja jalat on muutenki huonot, ja ne vaan korostuu nyt raskaana ollessa. Selkä ei anna tehdä mitää, ja välillä joka askel sattuu ottaa niin lujaa että tekisi mieli itkeä. Lonkka on harvase ilta tulessa. Ja issias vaivaa. Vatsan kasvukivut, kylkiä kiristää, nivusiin sattuu. Supistukset tulee sarjassa, varottamatta, teet jotain tai et. Ja alamahan polttelut jos oot tehny jotaki vähäki raskaampaa. Lenkkeillä ei voi, koska alkaa sattua liikaa jalkoohin, ja kävelyvauhti pitää olla etananvauhtia ettei supista. Ja turvotukset kun lämpötila nousee lähellekkää 20 saati yli... Muutenki käsiä ja jalkoja turvottaa nii nyt kahta kauhiammin.

Ja maha. En ymmärrä kuka tykkää raskausmahasta. Joo, onhan se söpö, mutta kun on aina ollut pieni, niin en vaan tykkää kun maha kasvaa ja siihen ei voi vaikuttaa. Mitkää vaatteet ei näytä/tunnu hyvältä päällä. Ihoa kiristää, ja jos syöt vähäki enemmän nii tuntuu että kylkiluut ratkeaa. Ja et voi kyykkiä, koska sattuu mahaan ja henkeä alkaa ahdistaa. Ja muutenki henkeä ahdistaa helpommin. Maha on joka paikas tiellä. Nukkuminen sattuu, eikä mahan takia löydy asentoa missä olis hyvä nukkua. Vartalotyyny on käytös, ja se hieman helpottaa asennon ettimistä. 

Ainoat hetket, kun oon nauttinu raskaudesta on ne, kun illalla menee sänkyyn, ja sen hetken mitä pystyy selällään olemaan, niin tuntee ja näkee pojan liikkeet ♡ Ja silloin nautin, kun mies lepertelee hölmönä mahalle. Harmi ku nuo hetket kestää sen 5min maksimissaan, niin negatiiviset tunteet vie voiton.

Pelkään, että mut tuomitaa  huonoksi äidiksi, kun en kerta osaa nauttia enkä nauti raskaudesta enkä valehtele jos joku kysyy miten on menny. Oon saanu paljo hämmennystä aikaan, kun on kysytty miten raskaus menee onko ihanaa ja oon rehellisesti vastannu että ei oo mun juttu en tykkää yhtää. Niinku ei saisi sitä sanoa, kaikki odottaa vastausta että kaikki on hyvin rakastan tätä. Enemmän pitäisi puhua siitä, että aina ei kaikki mee niinku oppikirjois, kaikkia vaan ei oo tehty raskaana olemiseen. Pelkään myös, että nämä mun negatiiviset ajatukset ja pelot vaikuttaa vauvaan. Ja meidän suhteeseen. Ja mun jaksamiseen kun vauva syntyy. Enkä tiedä mihnä näistä asioista vois keskustella, varmaan pitääs neuvolas ottaa puheeksi, mutta jotenki tää on vaan nii vaikia aihe ottaa esille. Miehelle itken sitte pahaa oloa harvase ilta. 

Mutta joo, ei kai auta ku mennä maate ja toivoa, että huomenna olis taas vähä paree päivä. Onneks poitsu potkii. ♡ Ja joka päivä ollaan lähempänä synnytystä, en malta odottaa että saan pojan maailmaan, mun puolesta saa tulla vaikka etuajas, kunhan ei liian ajoos tuu. Sellanen fiilis on, että poika syntyys jo lokakuun alus, mutta mun tuurilla mennään varmasti sinne marraskuun puoleen väliin. Katsotaan, aika näyttää.

Isovanhemmat otti molemmat uutisen hyvin vastaan, ehkä liiankin hyvin. Appivanhemmat kertoo kaikille, kuten omanikin. Äitee oli toki jo arvannu toista kuukautta sitten ja tilasi mulle äitienpäivälahjaksi bola -raskauskorun ♡ liikaa vaan meinaavat hössöttää, molemmat jo vapaita ottamassa syksylle ja ostelemassa kaikkea...

Ja ensviikolla olis oman asunnon osto, paperien allekirjotus siis. Kakskerros rivitalo, neliö, jokinäkymä ♡ kelpaa! Sitte saadaan sitä rauhas rempata ennen vauvan tuloa. 

Toki nyt jo kinastellaan miehen kans mitä ostetaan ja laitetaan mihinkäki, millaset seinät, lattia yms, että minkähänlaaset aviokriisit saadaan vielä aikaaseks, kun nää hormoonit jyllää aika lailla jo :D onneks mies on suht ymmärtäväinen.

Noh, pääsykokeet ensviikolla, yhtää ei oo tullu luettua. Käydään ny kattoos millaset ne tänä vuonna on, onko muuttunu yhtää. Hyvä syy mennä samalla shoppaileen kaupungille ja ikeaan ;)

Paljo on kerinny kuukaudes tapahtua! 17.4 käytiin nt-ultrassa, laskettua aikaa aikaistettii 6 päivällä, joten nyt odotettavissa lokakuun lapsi :) ihana kun pääsi turvallisemmille vesille raskauden suhteen! Olot välistä paremmat, rv12 sain oksentaa useana päivänä peräkkäin, nyt hieman paree olo jo. Ja maha alkaa hieman jo näkyä ♡ vieraat sitä tuskin erottaa, mutta ne jotka tuntee, huomaa sen :) 

Viikonloppuna jos jäädään raskaudesta kiinni niin kerrotaan appivanhemmille, omille vanhemmilleni kerrotaan joko äitienpäivänä, tai vasta sitten kun huomaavat kysyä. Ahdistaa omien vanhempieni reaktio, he siis ovat innoissaan, mutta liiankin... Itte me ei haluta facessa jakaa mitää intiimiä, ja raskauden koen intiimiksi asiaksi. Noh, vaikka äiteelle ja isille sanoo mitä, niin jotenkin heidän pitää päästä facessa siitä puhumaan. Sama oli häiden kans. Kerrottuani häistä äitille, sanoin, että on hiljaa asiasta, koska haluan itte kertoa niille keitä häihin haluan, koska en tule kaikkia serkkuja häihin kutsumaan. No, äiteehän keksi jos jonkinlaista veruketta millä kertoi häistä koko suvulle ja sitten itte kuuntelen valitukset miksi ei kutsuta. Kiitti vitusti äiti. Ja olisin halunnu häistä ylipäänsä kertoa vasta kutsujen jälkeen, niin äitee teki sen mahdottomaksi. Painosti kertomaan kummitädille kun sielä vierailtiin. Ja kertoi itte kummisedälle, en saanut kertoa uutista kellekkään ittelle tärkeälle ihmiselle. Joo, kiva että äiti on innoissaan, mutta se on meidän elämä. Me päätetään koska asioista muille kerrotaan, kaikkien sitä ei tarvitse tietää. Kunnioittaisivat tätä toivetta. Mutta ei. Faceenkin he kertoivat häistä kuulutuksien jälkeen. Itte julkaistiin vasta häitten jälkeen kuvat ja profiilinmuutos. Tämän takia ahdistaa todella paljon äiteelle kertominen, oon asiasta puhunu että me ei tykätä siitä, että meidän asioista puhutaan, ja kerrotaan faces. Ei mee perille. Jos saisin päättää, kertoisin vanhemmilleni raskaudesta vasta synnärillä. Mutta kai se aiemmin on kerrottava... Nyt tosiaan tulin siihen tulokseen että annan varmaan äiteen huomata raskauden, ja kun hän huomaa, kerron koska vauva syntyy. Tiedän, että hän loukkaantuu siitä, mutta ihan sama. Hän on loukannu mua ihan tarpeeks jo kertomalla häistä kaikille. Toinen vaihtoehto on, että äitienpäivänä kun koko suku on paikalla nii  kerron kaikille yhtä aikaa, jolloin äitee ei sitä pääsisi niille kertomaan. Mutta sitäkään en halua. Vielä jos kaksi viikkoa sais salattua niin salaaminen helpottuu kun en kotia usein pääse... Katsotaan miten käy.

Sitte kerkesimpä tuos käydä ultrateorioiden loppukokeet tekemäs, ja sain radiokoulutuksen ja luvat samalla! Toki 4/10 koetta joudun uusimaan... Noh, aikaa on, ja lentämään en kuitenkaan pääse ennen ensivuotta ;)

Tänään on myös jännä päivä. Käydään toistamiseen kattomas yhtä kaksikerrosrivitaloasuntoa, josta todennäkösesti jätetään tarjous ;) voi että kun saataisiinkin se! Pääsis sisustamaan omaa kotia, ja valmistelemaan sitä hyvis ajois ennen vauvan syntyä, ja kaikkein parasta, päästäis tästä mörskästä pois!! Alkaa mennä hermo 50m2, missä joka paikka tursuaa tavaraa ja justii ja justii liikkumaan mahtuu :D

Niin, ja valmistuimpa pari viikkoa sitten lähihoitajaksi! Nyt on ammatti, ja työsoppari tehty elokuun loppuun, mistä voiki sitte jäädä hieman aikaistetulle äitiyslomalle ;) 

Mutta tällästä tässä kuussa, alkaa tulevaisuus näyttään todella hyvältä! Aurinkoista kevättä muillekin :)

Ei kuitenkaa uni tullu, kävin läpi mahdollisia potilastapauksia ja niiden haastattelut ja hoidot. Ressaan aivan homona tuota viimeistä näyttöpäivää, joka on perjantaina. Saanko sen nyt läpi, tiedän osaavani asiat ja monet ovat kehuneet mua, mutta näytön vastaanottajalta ei pahemmkn kehuja ole tullut ja se yksi hylätty kovertaa mieltä... Ressiä on, ja ahdistaa ajatuskin mennä töihin. Ja vielä se, että pitää olla lapsuuskodis. Ahdistaa olla sieläkin. Mutta itteppä valittin tehdä sielä uusintaharjottelun, ja vielä töitäkin toukokuun loppuun... Mieskään ei niin innoissaan oo ku joutuu olla pitkiäki aikoja yksin. Noh, ehkäpä tämä aika menee tästä joutuusaan...

Mutta siis niin, uni vaan ei tullut. Mietin, että meenkö vai enkö vielä ultraan, kun ei tuolla dopplerillakaa kuulu mitää, vaikka harvemmin näillä viikoilla vielä kuuluukaan. Ja pahoinvointiki helpottanu, pystyin syömään lämmintä ruokaa. Ja tissikkää ei oo enää nii kipeät. Joko taas menny kesken?

Nousen varmaan neljättä kertaa sängystä ja lueskelen netistä, koska ihmiset on saanu vauvan sykkeen kuulumaan. Rv7+ eteenpäin. No, haen dopplerin, laitan vettä alamahalle ja rupian taas kuuntelemaan. Ensin pelkkä syvä hilbaisuus, ei mitään. Siirtelen doppleria, ja sitten, hetkellisesti kuuluu todella nopea suuhsuuhsuuh. Ääni katoaa, ja alan ettimään sitä uudestaan. Löydän sen. Siitä ei voi erehtyä, ääni sykkii varmaan likemmäs 180/min, mitä ny koitin kellosta kuunnella sekunteja ja laskea samalla. Kyllä tuli tytölle mairea hymy poskille :D teki mieli mennä herättämään mieskin kuuntelemaan, mutta en sitte viittiny. Niitä aikani kuuntelin ja totesin, että hengissä sielä ollaan <3 taidampa käyttää vauvaan neki ultrarahat. ;)

Nyt oon sitte niin innoossani ettei tuu uni. Alkaa tuntua yhä todellisemmalta, että loppuun asti päästään tällä kertaa, ainaki toivon niin. Ostin muuten ensimmäisen bodynki ;) Nt-ultra olis sitte 17.4, vielä 17 päivää... Odottavan aika on pitkä. Toivotaan, että sieläki kaikki olis edelleen hyvin, ja toukka olis kasvanu paljon <3

Ja saatiimpa taas yks lainahakemuski tehtyä, joskos se omakotitalo saatais vielä ostettua ennen toukan syntymää! <3

Nyt vaikka aprillipäivä onki nii en jaksa juksailla, yliarvostettuja tollaset päivät. Ja typeriä. Miks pitää huijata ihmisiä? Varsinki ku huijaukset on yleensä kihlat, naimisiinmeno, ero, odotus... Miksi nuon isoista asioista pitää vitsailla? 

Mutta joo, nyt jos koittaas mennä takaasi sängynpohjalle haaveilemaan marrasvauvasta. Hyvää yötä.

Oloja on. Voi herrajumala tätä pahoinvointia! Niinkj jatkuva krapula olis... Toisaalta oon kiitollinen että sitä on, koska se on merkki että raskaus jatkuu. Mutta kylläpä tää kurjaaki on, koko ajan närästää, oksettaa, etoo, mikää ruoka ei maistu, saan pakottamalla syötyä pieniä annoksia. Lämmin ruoka ei meinaa mennä alas ollenkaa, kylmä vähä paremmin. Mutta vielä pärjätään, oksentaa ei onneks oo tarvinnu ku pari kertaa viikkoon!

Täs nyt on muutenki ressiä tuon raskauden päälle. Viimeinen harjottelu ja näyttö meos että valmistuis, ja se vaan tuntuu venyvän ja venyvän koko ajan, kiitos näytön vastaanottajan... Hän tekee vain viikonloppuja, joten vuorot oli vaikea sovittaa yhteen. Sitten keskustelun pitäisi tapahtua kun hän on töissä, menee taas yli viikon päähän näytön loppumisesta. Ja se, että meneekö se nyt läpi... Kuulemma näyttää hyvältä mutta petrattavaakin on, ja virheitä ei saa tehdä tai se on hylky. Että tämmöstä pientä tähän samaan syssyyn.

Ja vielä pitääs jaksaa pääsykokeisiin lukea! Tokikaan nyt en ota ressiä, koska toivottavasti ensvuonna kerkeän hyvin lukea vauvan kans kotona ;) Mutta helpottaishan se jos nyt jo pääsis! Ei vaan tuo kemia ja fysiikka nappaa...

Ainut huono puoli mikä täs raskaudes nyt on, niin joudun pitään pitkät tauot rakkaista harrastuksista :( kun lentää tai hypätä ei saa. Typeriä sääntöjä.. Hyppäämiskiellon ny vielä ymmärrän mutta lentämistä en. :D mitä se maha siinä estääs... Toki näillä pahoinvoinneilla ei mitää jakoa oo koneeseen mennä.

Mutta, nyt jatkan työvuoron loppuun, toivottavasti on rauhallinen yö..

Koska hermoheikko olen edellisestä raskaudesta ja epävarma tämän pituudesta, halusin mennä varhaisultraan vaika se ehkä rahan haaskausta onkin. 

Koko aamun tärisin ja jännitin homona, aamulla kävin jo yökkäilemässäkin pöntön ääressä. Liekö alkanut pahoinvointi vai jännitystä? Odotin vaan että aika kuluis, se liikkui tajuttoman hitaasti...

No, onneks ultratäti oli ihana. Tai siis lääkäritäti. Ensin hän kovasti varotteli että ei kannata liikoja vielä odottaa kun näin varhaases ollaan liikkeellä että sykettä ei välttämättä löydy. No, ultran mentyä paikoilleen saatiin näkyviin heti vahva syke. <3 voi pojat ku oli uskomaton tunne nähdä pienenpienen sydämen sykkivän <3 viimeks kun näki vain liikkumattoman vauvan. Tai sikiön, mulle se oli jo vauva.

Lääkäri kertoili siinä kaikkea, vauvan pituus 2,45mm, viikkoihin nähden oikean kokoinen. Kohtu 2,5cm, hyvänkokonen ja riittävästi nestettä. Ruskuaispussi hyvä. Vauva sijottunu oikeaan kohtaan kohtua, kohtu ulospäin suuntautunu. Eli ootettavissa että maha kasvaa isoksi ja näkyy. ;) ja kohdunsuu tiukasti kiinni! Kaikki edellytykset siis sille, että vauva kasvaa normaalisti loppuun saakka! <3

Voi tätä onnen päivää, uskaltaa toivoa ja hengähtää.

No, lähdin ajamaan Pohjammaalta kohti Keski-Suomea. Koko 2,5 tunnin matkan pähkäilin teenkö testin vai en. Toisaalta en halunnut, koska pienempi pettymys että menkat alkaa kun nega testi. Toisaalta jos teen sen negan nii vois menkatki sitte alkaa ja tulis uus kierto nopiampaa. En toista niin tuskallista matkaa muista ku sen. Päätin siis kotona tehdä testin, ellei menkat ala matkan aikana.

Pääsin kotia. Kello oli 14.15. Menin vessaan ja pissasin kuppiin. Laitoin liuskan sinne 15s, ja nostin kupin päälle. Yks viiva. Lähdin kusettamaan koiraa takapihalle, testi olis valmis viimeistään 3min kuluttua. Onnille voivottelin että tietystihän sieltä nega tuli. Edelliskerralla nimittäin tuli heti molemmat viivat. Menin takasi vessaan, ja katsoin tikkua. KAKSI VIIVAA! Mitä ihmettä! En voinu uskoa silmiäni, tärisin kauttaaltaan, pari kyyneltäki tipahti poskelle. Otin kuvaa testistä ja lähetin ystävälleni. Soitin paniikis heti perään kun hän ei vastannu heti. Kiljuttiin yhdessä. KAKSI VIIVAA! Mulla, jonka ei pitäny lapsia saada. 

No, lähdin siltä istumalta apteekkiin hakemaan clear blue viikkotestin. Kun ei mitään käryä kuinka pitkällä oon. Tein sen testin 15.15. Näytti 3+! Eli hedelmöittymisestä yli 3 viikkoa, raskaus yli 5viikkoa pitkällä! Olin aivan äimän käkenä. Mies tuli kotia, ja mun virneestä tiesi heti että on hyviä uutisia. Hullua.

Nyt oon siis ilmeisesti ainakin rv 5+4, mutta veikkaan olevani pidemmällä. Oireet alkoivat jo 16.2, kun edelliset kuukautiset oli 27.1. Mutta ootellaan. Torstaina malttamattomana kävin verikokeis, ja sain HcG arvoksi 12940, mikä osuu hyvin viikoilleni tai viikkoa pidemmälle.  Ja soitin ja varasin ultran yksityiselle ensi tiistaille. En malta odottaa!

Oireitahan mulla riittää. Vatsa alkoi turvota jo 3 viikkoa sitten, samoin rinnat kipeytyä. Nyt ne on turvonnu. Maha näyttää nyt siltä jo että oon raskaana, vaikka ei pitäis näillä viikoilla? Eilen alkanut todella etova olo ajoittain. Viikkp sitte söin hourees juustoa, nyt ei voi ajatellakaan syövänsä sitä. Ilmavaivoja ollut jo 5 viikkoa... Koira on muuttunu, se on ihan ihmeellinen, pyrkii iholle vähän väliä. 

Mutta silti en uskalla vielä täysillä iloita. Viimeksi vauva kuoli 8+0 kohtuun, ja oireet oli ultraan asti. Nyt aattelin käydä useasti ultras tai sitte verikoeseurannas että kaikki varmasti menee hyvin. Neuvolaan soittelen ensiviikolla kun tiedän raskauden varman pituuden. Kunhan se sykekin löytyisi sieltä sitten <3 Iloista ja raskasta aikaa... Olo kuitenkin tuntuu varmemmalta kuin viimeks että joskos nyt menis kaikki hyvin :)